2016-10-25

Huangshan - 黄山



Hei! Blogi ei ole lähdössä yhtään mihinkään, vaikka tekstejä ja niitä videoita ei olekkaan sadellut siihen malliin, kuin olin odottanut (ja varmaan tekin). Sillä internet-yhteydet ovat olleet kiven alla koko ensimmäisen kuukauden ajan tästä syystä en esimerkiksi Googlen palveluita saati facebookkia ole availlut, kuin kerran viikkoon jos yhteydet ovat pelanneet. Välillä pätkii Suomen päässä, välillä täällä ja yleensä molemmissa. Jokatapauksessa tämän kirjoituksen tarkoituksena on kertoa yhdestä Kiinan tuhansista luonnonnähtävyyksistä, jolla vierailin Golden Weekin aikaan.

Huangshan, eli keltaiset vuoret on Anhuin provinssissa sijaitseva luonnonnähtävyys, jonne matkustin yöjunassa vajaa 15 tuntia istuen. Matkan olisi voinut tehdä myös kuudessa tunnissa, jos olisi ollut aikaisin ostamassa junalippuja tai tajunnut, että bussillakin voi matkustaa. Nooh olihan se kokemus ja sain muutaman lokaalin kontaktin lisää! Lähdettiin siis yhden kiinalaisen kanssa täältä kampukselta tuonne Huangshanin kaupunkiin ja vuoria katsomaan Kiinan hektisimmällä juhlaviikolla, jolloin jokainen junalippu myydään loppuun ja kaikkialla, missä on vähänkin jotain nähtävää, on ihmisiä aivan järkyttävät määrät.





Ihmisiä riitti myös Huangshanilla, mutta olimme suunnitelleet matkan hyvin ja onnistuimme välttämään suurimmat ihmismassat. Vuoret sijaitsevat 40 kilometrin päässä kaupungista ja matkustimme tänne kiinalaisen kaverini isän tuttavan autolla. Saavuimme vuorten juurelle noin neljän aikaan iltapäivästä, jolloin valoisaa aikaa oli jäljellä enää reilu tunti. Pientä säätöä oli lippuluukuilla kun ensin ei haluttu myydä enää lippuja meille (koska joukossa olin minä länsimaalaisena), mutta saatiin sitten liput ja päästiin aloittamaan vaellus.

Patikkaretki puoliksi pimeässä, mutta suhteellisen vähäisessä väkimassassa, melkein vuoren huipulle kesti kolmisen tuntia. Rappuset olivat jyrkät, mutta onneksi ilma oli viileä. Tämä tosin kostautui myöhemmin kun hiestä märkinä päästiin vihdoin hotelli ja camping-alueelle. Itsellä ei ollut shortseja ja tuulitakkia lämpimämpiä vaatteita mukana, koska olihan nyt kesä parhaimmillaan eikä mikään Suomen kesä. Joten kylmä iski, mutta onneksi saatiin suht nopeasti telttamajoitus järkättyä ja päästiin nukkumaan noin kuudeksi tunniksi. Aamulla noustiin neljän aikaan ja valmistauduttiin kiipeämään huipulle katsomaan auringon nousua. Tämä oli matkamme päämäärä ja oli kaiken vaivan arvoista nähdä pilvien yläpuolella, kun aurinko horisontista hitaasti nousee lämmittämään.

Kierrettiin auringonnousun jälkeen vielä monta tuntia aluetta, joka käsitti kaikkiaan neljästä viiteen huippua, innovatiivisesti nimetyn Grand Canyonin, sekä lukuisia muita pienempiä nähtävyyksiä. Kaikkialle olisi päässyt myös gondoleita käyttäen, mutta hinnat muutaman minuutin matkalle olivat 15 euron luokkaa. Tultiin kuitenkin luontoon kävelemään, joten sittenhän käveltiinkin niin, että jalat olivat vielä viiden päivän päästä kipeät. Loppumatkasta seuraavan päivän väkimassat alkoivat saavuttaa huippua ja paikka alkoi pikkuhiljaa muuttua kaaottiseksi, joten päätettiin jättää muutama paikka koluamatta ja lähteä muutaman tunnin mittaiselle laskeutumiselle. Tässäkin aika kului enimmäkseen jonottaessa. Lopuksi voisin sanoa tämän olleen yksi kaikista hienommista luonnonnähtävyyksistä, missä olen ikinä käynyt. Vahva suositus, jos matkustat joskus kaakkois-Kiinaan!!

Taustalla Kiinan Grand Canyon

Väkeä riitti

2016-09-23

Pohjoinen pääkaupunki, osa 2/2

Alkuun nöyrimmät pahoitteluni siitä, että viime kirjoituksesta on kulunut jo runsas tovi. Ja edelleenkään nettiyhteydet kampuksella eivät ole sillä mallilla, että edes kuvia pystyisi lisäämään blogiin. Seuraavaksi kerron viimeisistä kahdesta päivästä huikealla Pekingin reissullani ja matkastani kampukselle.


Torstai

Torstaiaamuna heräsin taas kukonlaulun aikaan klo 4.40. Tarkoituksena oli mennä katsomaan 5.46 tapahtuvaa lipunnostoa taivaallisen rauhan aukiolle. Missasin ensimmäisen metron, sillä luulin niiden kulkevan molempiin suuntiin jo viideltä. Toisella metrolla pääsin kuitenkin aukiolle nippanappa näkemään, kun lippua alettiin nostamaan. Oletin, että paikalla olisi tuohon aikaan muutama kymmenen paikallista ja ehkä jokunen turisti. No eihän siellä ollut yhtään turistia, mutta usea tuhat kiinalaista matkailijaa ja ehkä muutama Pekingiläinenkin. Sai taas yllättyä Kiinan laajuudesta.

Kiersin aukiota tovin lipunnoston jälkeen, mutta koska kiellettyyn kaupunkiin olisi päässyt tutustumaan vasta useaa tuntia myöhemmin, päätin alkuperäisen suunnitelman mukaan suunnata metrolla kesäpalatsille. Päätös oli mainio, sillä nähtävyyksiin Kiinassa kannattaa mennä juuri kun ne avataan (tai vaikka puolta tuntia aiemmin jonottamaan) tai sitten aivan viime tunteina. Aamusta lämpötila oli vielä siedettävissä lukemissa, mikä oli erittäin hyvä asia ottaen huomioon kesäpalatsin laajuuden. Kunming-järven, jonka rannalla palatsi sijaitsee, kiertämiseen kului reilu kolme tuntia, vaikka pysähtelin kierroksella harvoin.

Pääsylippu palatsille maksoi opiskelijalta noin 4 euroa ja ilmeisesti se olisi sisältänyt kaikki nähtävyydet alueella.  Kiinan nähtävyyksillä on erikoinen rahastustapa, jossa nähtävyydet on jaettu osiin ja tietyille alueille joudut ostamaan uuden lipun. Halusin käydä kesäpalatsin kupeessa ja ihastella sieltä avautuvaa järvimaisemaa. Köyhdyin tästä lisämaksusta vajaan euron ja jälkikäteen ajateltuani se olisi varmaan jo sisältynyt ostamaan aluelippuun. Olen lukenut valituksia tästä rahastuspolitiikasta ja valtion ahneudesta turistikohteissa, mutta oma kokemukseni on kyllä aivan päinvastainen. Jos on varaa matkustaa Pekingiin, niin luulisi olevan parikymppiä rahaa laittaa myös nähtävyyksiin, ovat ne tässä kaupungissa sen verran uskomattomia. Ruoat ja juomat turistialueella ovat myös lähes samoissa hinnoissa, kuin ulkopuolella ja tästä täytyy nostaa hattua.

Kiinan muuri on omassa luokassaan, mutta kyllä kesäpalatsi oli omalla kohdalla sen jälkeen ehdottomasti Pekingin paras turistikohde ja aivan mahtava piknikympäristö. Jos niistä kaupungin ruokakaupoista vaan saisi piknikille sopivaa ruokaa ostettua. Kello oli vasta 13, kun lähdin kesäpalatsilta takaisin keskustaan. Tarkoitukseni oli lähteä piknikille johonkin Pekingin massiivisista puistoalueista, mutta metrossa tovin pilkittyäni skippasin idean ja menin nukkumaan hostellille. Usean tunnin jälkeen lähdin illalla seiskan aikoihin käymään kartassa näkyvällä Sports Centrellä, lähellä Taivaspalatsia. Löysin lähimmän metroaseman läheisyydestä ostoskeskuksen isolla ruokakaupalla, joka kuitenkin oli jo saavuttuani paikalle sulkeutumassa. Kävin tässä niin kutsutussa urheilukeskuksessa, joka oli siis Pirkkolan urheilupuiston tapainen usean urheilulajin keskittymä. Lenkkeilijöitä näkyi, mutta koris- ja jalkapallokentät olivat tyhjillään. Isommalla aukiolla oli käynnissä jotkut kansantanssit.

Takaisin tullessa en lähtenyt vielä hostellille, sillä halusin ehdottomasti nähdä Pekingin uuden keskustan, eli Sanlitunin. Sanlitun on nuorison suuressa suosiossa oleva hyvin moderni ja länsimainen kaupunginosa itäisessä Pekingissä. Tänne ei niin vaan kävellä esimerkiksi keskusten kielletystä kaupungista. Paikka oli makee neonvaloineen ja sitä mielenkiintoisempaa oli nähdä eri hiustyylejä ja vaatemuotia, joita harvoin olin nähnyt missään päin Pekingiä. Hauskaa ei ollut kuitenkaan matkustaa viimeisellä mahdollisella metrolla ja kiirehtien vaihtaa toiseen, joka myös taisi olla aivan viimeisiä. Lopulta kolmas tarvitsemani metrolinja oli laitettu jo kiinni ja jouduin kävelemään melko kaukaa takaisin hostellille. Jalat eivät tykänneet tästä muutoksesta, mutta näinpä erikoisesti nimetyn Pohjoismeren-järven rannan ja sen lukuisat livemusiikkiin erikoistuneet kuppilat. Kiinassa kun on väkeä ihan himmeästi, tarvitaan tismalleen samanlaisia musiikkibaareja vierekkäin useita kymmeniä ja kaikkiin riittää asiakkaita.


Perjantai

Viimeinen päiväni Pekingissä käynnistyi pika-aamiaisella läheisessä Yashinoyassa ja tavaroiden pakkaamisella. Jätin kapselihostellin puolenpäivän tienoilla ja vein tavarat säilöön Pekingin päärautatieasemalle. Siellä kukaan ei puhunut kuin sanan pari englantia ja säilytyslokeroiden löytäminen oli uskomattoman työn takana. Sain kuitenkin tavarat lopulta parilla eurolla seitsemäksi tunniksi säilöön ja pääsin käymään vielä Taivastemppelillä. Pääsymaksu oli 1.5 euron luokkaa ja Kesäpalatsin jälkeen täytyy todeta, ettei paikka ollut kovin mielenkiintoinen. Jos haluat nähdä temppeleitä Pekingissä, mene Lama temppelille, sillä se on enemmän oikea temppeli. Taivastemppelillä on pitkä historia ja se on varmasti huikea nähtävyys, jos sitä ei jätä viimeiseksi päiväksi ja jalat eivät ole aivan loppuun ajetut. Itsellä oli kuitenkin takana 4 todella raskasta ja pitkää päivää Pekingin jättikaupunkia ympäri sahaten, joten kävely jälleen yhdellä kilometrien mittaisella nähtävyydellä oli tuskaa.

Ehdin käydä vielä edellisiltana bongaamassani ostoskeskuksessa hankkimassa illan eväät junamatkalle. Ostarilta sai myös erittäin edullisesti hyvin maittavaa lounasta, joka tuli kyllä tarpeeseen. Halusin olla asemalla tarpeeksi ajoissa, koska perjantai on yleinen matkustuspäivä pois isoista kaupungeista kotiseudulle. Ja ryysistä riittikin melkoisesti, mutta lopulta minulla oli vielä asemalla 1.5 tuntia aikaa tuhlattavaksi. Koitin aseman jokaista langatonta verkkoa, mutta yhteenkään ei pystynyt yhdistämään ja turhauduttuani tähän kävin vielä Yashinoyassa syömässä päivällistä, ettei junassa tarvinnun alkaa ihmeempiä kokkailemaan. Voittajan valinta voin sanoa.


Matka kampukselle

Junamatka istumapaikalla Pekingistä Shanghaihin oli melkoinen kulttuurishokki, sillä en ollut ollenkaan varautunut siihen että käytävät ovat täynnä matkustajia, joille ei ole istumapaikkoja junaan riittänyt. Vessaan pääsy ja ylipäätään jaloitteleminen oli jätettävä yhteen kertaan ja tuli luvattua ettei enää koskaan Kiinassa yönylijunaan istumapaikalle. ”Yksi yö menee vaikka päällä seisten” ei sitten päde Kiinassa, jos tänne joskus tulette. Säästöä istumapaikalla tuli vajaa kymmenen euroa, mikä näin jälkikäteen tuntuu entistä tyhmemmältä.

Juna saapui Shanghaihin 11.40 ja tiesin ensimmäisen mahdollisen junan lähtevän kampukselleni 12.01. Minulla oli siis reilu tunti aikaa löytää asemalta metrolle, ostaa lippu, matkustaa kaupungin toisella laidalla sijaitsevalle juna-asemalle, ostaa junalippu Hainingiin ja keritä vielä junaan. En ottanut tuota edes tavoitteekseni, vaan olin valmis menemään pari tuntia myöhemmällä junalla. Kuitenkin usean jonottelun ja ryysiksen jälkeen juna-aseman lippuluukulla virkailija halusi myydä minulle välttämättä lipun tuohon 12.01 junaan ja kehotti kiirehtimään asemalle. Pienellä hölkällä ehdin oikein hyvin junaan ja oikeaan vaunuun. Istumapaikat oli myyty jo loppuun, mutta eipä tuo haitannut seistä 1.5 tunnin matkaa. Ei sen jälkeen kun oli matkustanut yhden yön istumapaikalla kyhjöttäen ja yhteensä yli 10 000 kilometriä Helsingistä Shanghaihin.


Otin Hainingin pieneltä juna-asemalta taksin kampukselle muutamalla eurolla ja ihmettelin kuinka pieneltä tämä Helsingin kokoinen kaupunki näytti Pekingin ja Ulan-Batorin jälkeen. Kampusalue oli yhtä työmaata saapuessani ja sitä se on vieläkin kaksi viikkoa myöhemmin.

2016-09-17

Pohjoinen pääkaupunki, osa 1/2

Maanantai 5.9.

Saavuin maanantaina kymmenen päivän matkustamisen jälkeen vihdoin Pekingiin. Vastassa odotti kuuma 34 asteen hellepäivä, johon toki olin jo varautunut, mutta silti lämpö puski jo asemalaiturilla, jossa ilma ei tuntunut vaihtuvan ollenkaan. Suuntasin päärautatieaseman aukiolle, jossa moni turistien kalastelija koitti kaikin keinoin saada minua taksiin tai minibussin kyytiin ja nyhtää juuri saapuneelta ulkomaalaiselta todennäköisesti monta kymppiä taksimatkasta. Kiinassa taksin käyttö on halpa tapa liikkua ja parilla eurolla pitäisi päästä jo pitkälle.

Harhailin jonkun aikaa asema-aukiolla, sillä metropysäkin sisäänkäynti oli tehokkaasti piilotettu. En löytänyt sitä ja paikalliset eivät osanneet neuvoa tarkkaa paikkaa (myöhemmin löysin sen ja se tosiaan oli hankalassa paikassa), joten otin suunnaksi seuraavan metropysäkin ja käppäilin sinne helteessä. Kamat painoi selässä ja hiki virtasi, mutta ei matka lopulta kovin pitkä ollut, ensin jopa suunnittelin hostellille kävelyä, mutta se olisi jälkeenpäin katsottuna ollut noin 8 kilometriä. Matkakortin osto ja perille pääsy olivat tosi iisejä juttuja, koska melkein kaikki tekstit olivat englanniksi metrossa ja siellä jopa kuulutetaan seuraavat pysäkin englanniksi.

Hostellini Pekingissä oli kapselimallinen, mutta Japanilaisia kapselihotelleita hieman suurempi koppi. Valitsin tämän paikan todella hyvän sijainnin ja privaattihuoneen takia. En halunnut alkaa isompiin säätöihin tavaroiden turvallisuuden varmistamiseksi, koska tiesin viettäväni kaupungilla kaikki päivät ja illat. Tästä syystä myös majapaikan palveluilla ei ollut niin väliä, mutta täytyy sanoa että suihku ja vessa olivat todella hyvässä kunnossa ja kyllä sitä kapselissakin hyvin nukkui yöt, vaikka välillä olikin tilanpuutetta. Hostellissa törmäsin vain paikallisiin opiskelijoihin, jotka ilmeisesti olivat tulleet kauempaa Pekingin yliopistoihin eivätkä olleet saaneet vielä majoitusta omalta kampukseltaan. Tai sitten muuten vaan hengasivat siellä ja kaikilla soi kello kuuden aikaan ja alkoi himmeä häslinki :D

Itsellä meni ensimmäinen ilta hieman erilaisissa merkeissä, kuin olin suunnitellut. Sattuman kautta ollessani Tiananmenin aukion reunalla juuri sen sulkeutuessa, eräs tohtori Nanjingista äkkäsi minut puhumassa kameralle ja muutamat sanat vaihdettuamme innostui, kun osasin puhua jonkin verran Kiinaa. Hän puhui myös englantia auttavasti ja halusi ehdottomasti lähteä tuopille. Mentiin sitten syömään pähkinöitä ja juomaan yhdet paikalliset oluet johonkin lähikadun ravintoloista. Keskusteltiin niitä näitä ja sain todella paljon kullanarvoisia vinkkejä Kiinaan ja harjoittaa kielitaitoani. Mies kertoi Pekingissä olevan vielä muutaman päivän ajan teemarkkinat kaupungin laitamilla ja otettiin metro sinne.

Paikalla oli kuitenkin vaan teekauppoja, joiden en todellakaan usko olevan siellä vain muutamaa päivää. En kuitenkaan itse olisi keksinyt selvittää, missä päin Pekingiä on teekeskittymä. Menimme yhteen kauppaan sisään ja päästiin maistelemaan rennon henkisessä ilmapiirissä yhteensä kahdeksaa eri teelaatua. Oli perinteistä Oolongia, vihreää teetä, hedelmäteetä ja keltaista teetä, mutta myös kukkateetä ja mädätettyä vanhaa teetä. Todella erilaisia kaikki, mutta vähän tuli lopuksi yllätyksenä, että joitain niistä täytyi ostaa. Toki paikan pitäjä oli tuhlannut tunnin meidän kanssa rupatteluun ja kestitsemiseen, joten oli ihan kohtuullistakin ostaa jotain tästä kaupasta.  Kello lähenteli yhdeksää, kun lopeteltiin teen lipittämin ja suunnattiin omille majapaikoille. En tuolloin vielä tiennyt, että Pekingissä menee metro kiinni jo 11 aikoihin illalla, joten onneksi en jaksanut lähteä toiselle kierrokselle kaupungille.

Tiistai 6.9.

Tiistaina heräsin ennen viittä aamulla, sillä halusin heti ensimmäisenä täytenä päivänä lähteä valloittamaan Kiinan muuria ja valitsemani paikka Gubeikou on keskustasta noin 3.5 tunnun bussikyytien päässä (taksillakin varmaan 2.5 tuntia), joten matkaan oli lähdettävä varhain. Saavuin metrolla bussiterminaalille ja mulla oli ohjeina Ikilomalla-videoblogin pariskunnan antamat kaksi paikallisbussia ja varoitus huijareista, jotka koittavat saada länsimaalaiset takseihin. En osannut odottaa, että bussia oottaessani paikalle tulee kiinalainen nainen, joka valehtelee päin naama bussin olevan täysin väärä mihin olen suuntaamassa. Muutama Jenkki pyörittelee päätään, heillä ei selvästi ole minua parempia ohjeita mukana eikä kielitaitoa. Näytin sitten tälle naiselle kääntäjällä että kyllä tämä bussi on ”890 Nopea” eli täysin oikea ja pyysin häntä lopettamaan kiusaamisen. Vähän hämmentyneenä, etten mennyt halpaan, hän antoi meidän nousta bussiin ja sanoin toisille että ei kannata luottaa kehenkään englantia puhuvaan, joka huutelee neuvoja tällä matkalla.

Kuitenkin sama nainen tuli vielä bussin kyytiin, koitti kädestä vetää minua ulos ja huusi sitten Jenkeille että heidän täytyy laittaa matkatavarat bussin alasäilytykseen. Eihän normaaleissa paikallisbusseissa ole edes mitään alasäilytystiloja, mutta hölmistyneet miehet lähtivät kuitenkin tavaroiden kanssa katsomaan bussin ulkopuolelta säilytystilaa. Saman tien, kun kaverit olivat kamppeineen ulkopuolella, bussikuski löi ovet kiinni ja kaasutti matkaan. Ihan uskomatonta, että bussikuskille on annettu ohjeet, ettei mielellään ulkomaalaisia oteta kyytiin. Toki ymmärrän että meillä on rahaa käytössä enemmän, kuin paikallisilla, mutta bussi oli koko matkan lähes tyhjillään. Puolessa välissä ensimmäistä bussikyytiä tuli bussiin taas toinen nainen huudellen minulle että tämä on Mutiyun kylä, jossa pitäisi jäädä pois. Onneksi olin katsonut, että bussilla täytyy ajaa ihan päättärille asti ja vasta kun kuski karjuu ulos kyydistä, on sieltä lähdettävä.

Ohjeet toiselle bussille olivat vähän sekavat ja paikalla oli kymmeniä kyyditsijöitä, joilta ei apua herunut pysäkin etsimiseen. Onneksi paikalliset neuvoivat ystävällisesti kun kiinaksi kysyin jeesiä. Pääsin lopulta sitten Gubeikouhun ja pikkukylässä seikkailtuani tovin, löysin myös tien itse muurille. Muuri tällä alueella ei ollut missään parhaimmassa kunnossaan, mutta toisaalta sitä ei ollut myöskään korjattu jälkikäteen. Ja mikä parasta, ei yhtäkään turistia ja rihkaman kaupustelijaa missään. Tämä osa muuria on enemmän vaellusreittejä varten, kuin varsinaista turistimatkailua. Siksi lähdin itsekin reilun 15 kilometrin vaellukselle muuria pitkin ja onneksi olin ottanut riittävästi vettä ja syötävää matkaan. Kello oli noin 11 aamulla kun lähdin taivaltamaan muuria pitkin ja lenkki kesti itsellä noin 3 tuntia. Tapasin yhteensä 4 muuta trekkaajaa matkalla ja maisemat olivat kyllä taas kerran ihan uskomattomia.

Vain Kiinassa, mies erottelee jyviä akanoista keskellä tietä


Muurilla vaeltaminen oli helppoa ja polku oli tarpeeksi leveä, ettei tarvinnut pelätä tippumista pusikkoihin muurin molemmin puolin. Vartiotornit olivat hienoja, joskin ränsistyneitä ja ennen kaikkea vakuuttavinta oli nähdä muurin jatkuminen molempiin suuntiin niin kauas, kuin silmä kantoi. Kelikin oli mitä mainioin, sillä keskustassa oli saastepilveä, mutta muurilla ilma oli kirkas ja seesteinen. Matka takaisin Pekingiin oli huomattavasti joutuisampi, sillä nyt tiesin bussien lähtöpaikat, eikä tarvinnut kuunnella kovin montaa kutsua takseihin. Yhden taksimatkan hintaa kysyin ja mies olisi ajanut minut kylästä muurilla ja takaisin 40 eurolla. Ei mikään ryöstöhinta 80 kilsan matkasta suomalaiselle, mutta toisaalta bussilla ajoin matkan 2 eurolla. Kokonaiskustannukset hostelliltani julkisilla muurille ja takaisin olivat alle 10 euroa. Mutta vaivaa sai kyllä nähdä ja ilman kielitaitoa olisin valinnut vaan sen minibussin tai taksin. Joten jos haluatte päästä halvalla ja yksityisyyttä mennessänne Kiinan muurille, niin ottakaa mukaan todella kattavat ohjeet ja paljon evästä sekä vettä. Pääsylippu muurilla on muistaakseni noin 3 euroa, mutta Gubeikoussa sitä ei missään näyttänyt olevan myynnissä eikä sitä kyllä kukaan kysellytkään.

Keskiviikko 7.9.

Heräsin keskiviikkona yhdeksän tienoilla ja lähdin käymään vaateostoksilla. Metrolla matkustin jonnekin pysäkille, jossa vuosi pari sitten oli ollut paljon vaatekauppoja ja markkinoita. Nooh ensin vedin asemalta päinvastaiseen suuntaan enkä löytänyt muuta, kuin hyvää ruokaa. Tunnin seikkailtuani löysin oikean suunnan ja ensin näytti ettei alueella ollut missään vaateliikkeitä saati toreja. Löysin kuitenkin ison rakennuksen, jonka 5 kerroksessa oli outlet-tyylisesti kauppiaita myymässä vaatteitaan. Koitin ensin tinkiä yhden vaatteen kohdalla hinnasta 30% pois, mutta mies kiivastui, eikä suostunut muuhun kuin täyteen hintaan. Vähän jäi sellainen kuva että tämä oli väärä paikka tinkiä, vaikka Kiinassa se onkin hyvin yleistä. Ostin sitten kaikenlaisia vaatteita katsottuani ensin koko tarjonnan läpi ja valkaten pienimpiä hintalappuja.

Illasta suuntasin kaupungin pohjois-osassa sijaitsevaan olympiapuistoon, joka oli vaan muutaman metropysäkin päässä hostellilta. Olympiapuisto pitää siis sisällään pääkisapaikat, joita käytettiin vuoden 2008 kesäolympialaisissa ja vuoden 2015 MM-kisoissa. Aiheellista kritiikkiä on esitetty puiston rakentamisesta, sillä se imi paljon rahaa valtiolta ja kisapaikkojen piti olla käytössä myös seuroille harjoitteluun. Kuitenkin olympialaisten jälkeen kisahallit ja stadion ovat olleet enimmäkseen tyhjillään. Linnunpesäksi nimetty urheilustadion oli vakuuttavan massiivinen ja paikka oli muutenkin hienosti rakennettu, vaikka mitään kovin perinteistä kiinalaista arkkitehtuuria sieltä oli turha etsiä. Pian alkoi kuitenkin tummat pilvet kerääntyä stadionille ja siitä kehkeytyikin suurin ukkosmyrsky mitä olen koskaan nähnyt. Ihan uskomaton kokemus seisoa sadekatoksen alla taivaan räjähtäessä joka puolella. Ja yleensä ukkonen kestää sen puolisen tuntia, kun pilvet liikkuvat ylitse. Ei tämä ukkonen. Se tuntui olevan kaikkialla Pekingissä ja kesti useita tunteja.






Matkustin metrolla olympiapuistosta kaupungin keskusta-alueen etelälaidalle katsomaan Taivastemppeliä (Temple of heaven). Ajoin jälleen kerran vaan edeltävälle pysäkille, mikä olisi tarkoittanut 4 kilometrin kävelyä puiston portille. Ei siinä rankkasateessa, eikä se varmaan olisi aukikaan ollut enää. Mutta löysin läheltä vielä loistavan vaateliikkeen, jossa myyjät eivät hyökänneet hyeenan lailla saaliin kimppuun, vaan sai suht rauhassa katsella ja sovitella. Eli päivän ohjelma oli pitkälti vaatehankintoja, mutta farkut, kollarit, shortsit, kengät, sukkia ja teepaitoja ostettuani rahaa oli palanut kutakuinkin 50 euroa, jolla olisi suomessa saanut vain ensimmäisen ostettua. Kurvasin kaupalta metrolinjoilla takaisin hostellin nurkille syömään päivällistä ja myöhemmin hengaamaan kotikulmille myrskyn laannuttua.

Yashinoya, parasta pikaruokaa

2016-09-14

Pikajuna autiomaan



Ennen pitkää postausta ajastani Pekingissä ajattelin hieman avata ajatuksia junamatkasta Ulan-Batorista Pekingiin. Kuljin matkan kalliilla turistien kansoittamalla ”Trans-Mongolia” –nimellä kulkevalla junalla 0043, joka kulkee siis Moskovasta Pekingiin Mongolian halki. Juna saapui asemalle minuutilleen aikataulussa kuljettuaan 5 yötä Moskovasta. Miksi Suomessa lyhyenkin matkan junat ovat järjestään aikataulusta jäljessä, vaikka yhtälailla niidenkin pitäisi olla automatisoituja ajoja?

Ei ihan viimevuoden mallia tuo veturi


Autiomaasta bongasin kotkia, kamelin ruumiin ja pari hiekanjyvää


Junaan hyppäsi kyytiin melkoinen määrä reppureissaajia ja heidän kanssaan jaoinkin toisiksi viimeisen vaunun. Ei ollut vaikea nähdä sitä totuutta, että me ulkomaalaiset oltiin maksettu tästä yhden yön junamatkasta poskettoman paljon, liki 200 euroa, ja siksi saatiin majoittua viimeisissä vaunuissa. Kiinassa ensimmäiset vaunut ovat ne johon myydään halvimmat paikkaliput (yöjunien istuma- ja seisomapaikat). Takana matkustavat rikkaat.



Viereisessä hytissä oli jälleen suomalaispariskunta, jonka kanssa tuli rupateltua niitä näitä ja päiviteltyä tuota hintaakin joka oltiin lippuihin laitettu. Asemalta sen olisi saanut satasella ja eri junaa käyttäen varmaan 30 eurolla. Kiinalaisen junan puitteet Venäläiseen verrattuna olivat aivan kamalat. Vessan taso oli luokkaa hirvitys, nukkuma-alusta oli kova vaneri, jonka päälle oli vedetty kangas ja käytävät täynnä murusia ja roskia. Säilytystilaa kamppeille oli paljon vähemmän, kuin edellisessä junassani, mutta onneksi tähän hyttiin majoittui lisäkseni vain yksi skotlantilainen. Saatiin siis kahdestaan jakaa neljän hengen hytti. 

Turhan tuulettimen tilalle olisin toivonut vaikka hyllyn


Onneksi maisemat tällä matkalla olivat ehkä koko Siperian radan huisimmat. Gobin autiomaa ja aavikko-osuudet etenkin olivat vakuuttavia, kuin seilaisi avomerellä, mutta silmänkantamattomiin onkin hiekkaa eikä merta. Todella vakuuttava elämys. Junan lähdettyä aamulla 8.30, oltiin vasta illalla 8 aikoihin Kiinan rajalla. Siinä menikin liki viisi tuntia selvittäessä passeja, viisumeita ja matkatavaroita, mutta ennen kaikkea aikaa vei pyörien vaihto vaunuihin. Kiinan raideleveys on pienempi, kuin Euroopassa (ja muualla maailmassa), joten muutama tunti vierähti, kun vaunuja nosteltiin ilmaan ja alle laitettiin uudet pyörästöt. Ei sinäänsä mikään kovin mielenkiintoinen toimenpide ja vielä vähemmän sitä kiinnosti katsella samalla kun ripulia pidätteli. Vessaanhan ei ole asiaa, kun juna on pysähdyksissä ja vaunu nostettuna korkealle ilmaan.



Onneksi pyörien vaihdon jälkeen juna ajoi Erlianin asemalle ja viipyi siellä 1.5 tuntia lähtien näin aikataulun mukaisesti joskus yhden jälkeen yöllä eteenpäin. Asemalaiturilla soi kiinalainen musiikki, missään ei näkynyt ketään, mutta onneksi asema oli auki ja tarpeille pääsi useamman kerran. Seuraavana aamuna herättyäni muutaman tunnin unien jälkeen maisemat olivatkin jo perin Kiinalaiset. Riisipeltoa toisen perään ja välillä suuria tehdasalueita. Kaikki näkemäni joet ja järvet vihreässä liejussa ja vesi sameaa.  Ilma oli kuitenkin kirkas ja Pekingin lähestyessä alkoi tunneliosuudet. Juna kulkee sokeritoppavuorten (tai kukkuloiden) läpi ja lyhyitä tunneleita on varmaan 50 yhteensä. Niiden välissä voi katsella alas laaksoihin ja pikkukyliin ja ihmetellä, kuinka maisemat ovatkin niin erilaiset kuin edellisenä iltana. Jossain vaiheessa sukellettiin Kiinan muurinkin alitse, mutta tämä jäi itsellä huomaamatta.

Jos Kiinalainen juna jää jälkeen kaikessa mukavuudessa ja hygieniassa Venäjän junaan verrattuna, niin yhdessä asiassa se on ylivoimainen. Ikkunat saa nimittäin vedettyä alas ja pään työnnettyä ulos, jolloin voi katsella veturin ja etuvaunujen matkaa kaukana edessä. Tällä saa myös torjuttua useamman päivän aikana voimistuneet hajut vaunussa ja kuumina hetkinä virkistystä. Yhden yön matkaksi nähtävyydet huomioiden tämä oli ihan passeli kyyti, vaikkakin junalippu kakkosluokassa on kalliimpi, kuin lentolippu samalla välillä. Jos aiotte joskus matkustaa yhtä kyytiä tai pidempiä pätkiä Siperian rataa pitkin, niin ottakaa ihmeessä joku Venäläinen, mieluiten paikallinen, juna. Näistä kolmesta kansainvälisestä ja kuuluisasta Siperian junasta tämä Trans-Mongolia on ehdottomasti kallein vaihtoehto ja Kiinalaisten operoimana myös tasoltaan heikoin. Trans-Manchuria –juna oli loistava ja turistien määrä junassa vähäinen. Vladivostokkiin matkaavasta Trans-Siberia –junasta minulla ei ole kokemusta, mutta se sijoittuu näiden kahden välillä ollen hieman edullisempi, kuin Mongolian juna, mutta turistien suuressa suosiossa. Hinnat ja tietoisuus lisääntyvät kuitenkin vauhdilla, joten jos olet aikeissa joskus matkustaa Venäjän halki, kantsii se tehdä heti kun on mahdollista!

Saastepilvestä ei tietoakaan




Ensi kerralla sitten pitkää juttua Pekingin seikkailuistani autiolla muurilla, ukkosmyrskyn keskellä ja Sanlitunin neonvaloissa. 

2016-09-12

Pehrun matkassa osa 1: Helsingistä Moskovaan

Nyt on editti pyörittänyt videomateriaalia ja jotain on putkahtanut nettiinkin. Tässä siis linkkiä ensimmäiseen klippiin:

https://www.youtube.com/watch?v=iZIrkGhHKX0&feature=youtu.be

Videon editoinnissa ei olekkaan niin suuria vaikeuksia koneen kanssa, mutta latasin tätä reilun kahden minuutin videota youtubeen noin 34 tuntia, joten nettiyhteyksien on parannuttava, jotta saan materiaalia järkevässä ajassa näkyviin. Blogikin jatkuu pikapuoliin.

2016-09-11

VIDEOTA!

Nyt oon kampuksella ja voin ehkä jopa saada jotain editoitua! Sitä ennen tällainen nopee ja lyhyt infopläjäys. Olkaatte niin hyvät:

https://youtu.be/rPZYJ9kfR6o

Laittakaa kommenttia jos video ei jostain syystä näy tai laatu ei ole hyvä! Sen pitäisi olla 1080p ja samaten tulevat videot. En haluu upata mitään mössöä ja siks konekin joutuu koetukselle tuon editin kanssa.

2016-09-10

Tsing Tsing Tsingis Khan!

"Kaikkien naapurikansojen alistaja Tsing Tsing Tsingis Khan! Hirveän miekkansa hilpeä kalistaja"

Matkasin paikallisbussilla Ulan Udesta itse Chingis Khanin maahan, Mongoliaan. Matka bussissa kesti yhteensä 13 tuntia, joista 5 tuntia vietettiin rajalla tarkastaen laukkuja yhä uudestaan läpivalaisun läpi ja erilaisia lappusia täytellessä. Bonuksena bussimatkaan junan sijasta on sen huomattavasti lyhyempi kesto, maisemia näkee enemmän ja hintakin on noin puolet junamatkasta. Toisaalta bussi kulkee matkan päivällä, joten yöpyminen täytyy fiksata, kun perille pääsee siinä noin seitsemän aikoihin illalla. Negatiivista oli tappavan paahtava aurinko ja sen tuoma lievä auringonpistos. Bussi teki useita äkkijarrutuksia matkalla, sillä tielle osui silloin tällöin lehmiä ja lampaita suurin joukoin. Näin matkalla tuhansia lehmiä ja lampaita, satoja hevosia ja kaksi kotkaa. Teiden laatu oli heikkoa ja yleensä ajettiin noiden puoli bussista tien pientareella.


Bussista näkymät vaihtuivat metsistä järjettömän kokoisiin aroihin

Ulan-Batoriin saavuttuani en halunnut hypätä heti ensimmäisen hämärän taksijampan kyytiin, joka olisi todennäköisesti pyytänyt posketonta ylihintaa 5 kilsan matkasta. Päätin kävellä ja kilometrin talsittuani luovutin, mutta en nähnyt missään takseja. En yhden yhtäkään ja karttaa katsottuani päätin ottaa paikallisbussin hostellille. Tilanne oli sellainen, että olin suht ison tien varressa ja toivoin vain että satunnaiseen bussiin hypättyäni se ajaisi vaan sitä suoraan ja pääsisin näin lähemmäksi majapaikkaa. No eikös se kääntynyt heti ekasta risteyksestä ja vienyt todella kauas ennen, kuin seuraavan kerran pysähty! Lievästi sanottuna hajotti ja ei muuta kuin toiselle puolelle tietä ja uutta yrtystä. Tällä kertaa tärppäsi ja sanaakaan mongoliaa osaamattomana sain varmistuksen paikalliselta, että se bussi menee oikeaan suuntaan ja vieläpä koukkaa hyvin läheltä hostellia. Tai läheltä ja läheltä. Maissa nimeltä Mongolia ja Kiina yksi kortteliväli voi olla useita kilometrejä, joiden väliin sitten mahtuu pienempia katuja, jotka eivät välttämättä kartassa edes näy. Näin ollen sain talsia vielä tovin rinkan kanssa, kunnes Danista Nomads -hostellin logon bongasin ja pääsin heittämään painavat kamat huoneeseeni.

Otin tosiaan Mongoliasta privaattihuoneen kahdesta syystä. Ensinnäkin arvelin tässä kohtaa matkaa tarvitsevani hitusen omaa rauhaa, mutta itse syyt olivat turvallisuus ja halpa hinta. Ulan-Bator ei etenkään öisin ole turvallinen kaupunki liikkua ja terve järki täytyy länkkärin pitää mielessä. Ei huvittanut, että joku nyysisi tavaroita sillä välin kun olen itse kaupungilla ja näin ollen privahuone oli tässä tapauksessa hyvä vaihtoehto. Hinta taas oli 10 euroa yöltä huoneesta, jossa oli myös oma kylppäri. Nojoo kylppärin laatu oli karsea ja kylmässä suihkussa sai käydä. Dormi olisi irronnut yöltä noin 4-5 eurolla, että säästöähän siinä tulee, mutta sikäli kun suomalaiselle nuo hinnat ovat pieniä niin en jaksanut alkaa kitsastelemaan enempää. Wifi paikassa oli onneton enkä siksi jaksanut kirjoitella blogiakaan.

Vietin kolme yötä Batorissa, mikä riitti meikäläiselle aivan hyvin. Paljoa en ehtinyt näkemään, mutta kaupunki on raskas matkustuskohde yksin reissaavalle. Tuntui, että paikallisista ei saanut juuri ollenkaan kontaktia tai tukea ja jatkuva kurjuuden ja kulkukoirien katseleminen otti oikeasti koville. Visiteerasin ekana päivänä Chingis Khanin patsaalla ja kaupungin pääaukiolla. Chingis Khan oli eittämättä Mongolian historiassa merkittävä sotasankari ja johtaja, mutta teki myös paljon hirmutekoja. Mies näkyy kaupungilla kaikessa, niin matkamuistoissa, vodkapulloissa, kuin ravintoloiden nimissäkin.

Tuonne kiipeämistä arvoin ja onneksi lähdin! Puolessa 
välissä näkyy munkkeja ja työläisiä kiipeämässä


Jatkoin matkaa toiselle päänähtävyydelle, eli toisessa maailmansodassa kuolleiden Neuvostoliittolaisten muistomerkille ja samalla erinomaiselle näköalapaikalle, Zaisan Memorialle. Näkymät kaupunkiin tosiaan olivat huikeat. Ajattelin kuitenkin pistää turisteja paremmaksi ja nostaa vähän lisää sykettä kiipeämällä vielä korkeammalle viereiselle kukkulalle. Korkeus näppituntumalla 2.5 malminkartanon huippua ja nousu vielä jyrkempää, kuin siellä ne portaat. Ja kyllä kannatti, sillä matkalla näkyi joku perinteinen munkkien pitämä buddharituaali (jota en tosiaan mennyt kameralla kuvaamaan) ja päällä odotti sellainen tukeista koottu häkkyrä, johon sidotaan nauhoja.


Muistomerkillä oli hiljaista


Täällä ei turisteja pahemmin näkynyt, kantsii kiivetä!


Toisena päivänä tarkoitus oli lähteä käymään Black Marketilla, joka ei nimestä huolimattaan ole mikään privaattitavaran mekka, vaan kaupungin suurin tori. Matkalla tuli kirjaimellisesti paskat housuun ja kuten arvata saattaa, turistiripuli vaivasikin sitten useamman päivän ajan. Päivän puuhat jäikin sitten melkolailla siihen, illalla tosin uskaltauduin pidemmälle kävelylle ja kävin tsekkaamassa lähimmän ger-keskittymän, eli favelan, eli ghettoalueen. Näillä alueilla kaupungin köyhät elävät ympyrän muotoisissa teltoissa ja hyvin pienissä hökkeleissä. Ulan-Batoria vaivaa suuri ristikkäin asettelu todella rikkaiden ja todella köyhien välillä.

Aamulla minulle luvattiin autokyyti juna-asemalle, jonne Moskovasta Pekingiin matkalla olevaan junaan minulla oli se kuuluisa Moskovasta haettu lippu. Huisia ajatella, että koko se aika, jonka vietin Ulan-Udessa ja Ulan-Batorissa, tämä juna kiisi yötä päivää kohti Mongoliaa ja kun se asemalle saapui, oli se yhtä minuuttia etuajassa paikalla. Luvattua kyytiä ei muuten ollutkaan järjestynyt, joten vähän paikan pitäjää kovisteltuani otettiin kadulta autokyyti asemalle ja ehdin ihan hyvin. Selvisi samalla taksimysteeri. Mongoliassa ei ole virallisesti takseja, vaan jokainen auton omistama (en tiiä onko heillä mitään ajokorttia, mutta liikenteestä päätellen ei takuulla ole) voi toimia taksikuskina. Täytyy vaan vissiin ostaa autoon joku taksimittari ja siinäpä se. Kuitteja en tuntunut saavan maassa juuri mistään kaupasta tai ravintolasta.

Ulan-Batorissa on omat hyvät puolensa ja sää on lähes aina kaupungissa kirkas ja öisin voi tähtitaivasta ihailla. Samalla se on likainen, saasteinen ja matkailijaa haastava paikka. Vaellusmaastoja maa tarjoaa varmasti huimasti, mutta vaikea uskoa että kovin paljon löytyy reittejä, joissa olisi ruokaa tai majoitusta säännöllisesti tarjolla. Lisäksi jos käytte joskus Mongoliassa, niin älkää ihmeessä jääkö vain pääkaupunkiin vaan ottakaa vaikka joku paikalla myytävistä reissuista Gobin autiomaahan tai muille nähtävyyksille. Tuo kaupunki ei varmasti anna kaikkea sitä, mitä maalla on tarjottavana. Ja nuo reissut näin esimerkkinä ovat täysihoidolla, yöpymisillä jne kuluilla yhteensä noin 100 euroa henkilöltä viiden yön reissusta.